Koreaa pohjosesta etelään ja itään reissatessa olen havainnut tämän maan olevan täynnä vuoria. Google varmistaa mun havainnon oikeaksi kertomalla, että peräti 85 prosenttia Etelä-Korean pinta-alasta on vuoristoaluetta. Siitä huolimatta tässä kolme kertaa Suomea pienemmässä maassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Se tarkottaa, että asutuilla alueilla väentiheys on aivan huima, senkin olen havainnut. Google varmistaa, että Seoulissa väestötiheys on rapiat 17 000 asukasta/per neliökilometri. Vertailun vuoksi Suomessa sama lukema on rapiat 17.
Seoulinkin maisemia kaunistaa sen ympärillä ja keskellä kohoavat vuoret. Eipä oo ihme, että korealaiset on kiipeily- ja patikointikansaa. Erityisesti ruska-aikaan vuorilla riittää vallottajia ihan ruuhkaksi asti. Minustakin on tullut ihan patikoija, mulla ei vaan oo patikointikenkiä! Patikointi-bisnes kukoistaa Koreassa ja ihan varppina jokaisella korealaisella on pro-kengät, -lakki, -takki, -hanskat, -reppu, -housut ja tietysti pro-keppi. Minä uhosin ekalla kerralla, että eihän tämä vuoren ylös käveleminen mitään välineurheilua voi olla. Kuitenkin viimeisimmällä kerralla juoksulenkkareilla, jyrkkää kalliota, köyden varassa alas luistellessani jouduin myöntämään, että pointtinsa patikointikengilläkin. Tuolloin mulla oli jo pro-lakki päässä ja -hanskat käessä. No, mielipiteet voi muuttua!
Sillon alkumatkasta käytiin Korean korkeimmalla huipulla Jejulla. Sen jälkeen on käyty Seoulin korkeimmalla ja muutamalla muulla pienemmällä huipulla. Se on ihan mahtavaa, kun ensin on kävelly jyrkkää rinnettä mettän keskellä vaikka useamman tunninkin ja sitten yht'äkkiä eteen avautuu loputon suurkaupunkimaisema. Sitä maisemaa tuun varmasti kaipaamaan. Ja patikointia ja vuoria. Ja Mariaa patikointikaverina. Ja hyviä eväitä.
Nämä kuvat on viime reissulta Bukhasanin luonnonpuistosta, Seoulin korkeimman vuoren vallotuksesta. Sää oli aivan kirkas ja niin jäätävä, että matkalla syötiin jopa jääpuikkoja yhestä vesilähteestä.
Nokka jäässä, nokka kohti korkeauksia.
Tie on kivinen.
Lehdetkin ovat jo pudonneet puista.
Viimeinen rutistus. Ylös suht iisiä, alas hankalampaa.
Maria tuulettaa!
Hobitilla hampaat kalisee!
Kamerasta oli akku loppumassa, piti paniikissa räpsiä maisemakuvia.
Tämä taisikin olla sitten viimeinen räpsäys, hirmu hyvä kuva. Joskus tosissaan toivon, että oisin pakannu mukaan Riitun tai Minnan, niin kehtais jälkeenpäinkin palata näihin kuviin ja näytellä vaikka muillekin. No, ei auta muu kuin taltioida tapahtumat ja maisemat mieleen ja väritellä niitä sitten sopivasti muistoiksi ja kertomuksisksi, meneehän se niinkin.
Tässä kaikki tällä kertaa! Terveisin TJ22!!
